Laji-info
Driftingin perusolemus:
Lähes poikkeuksetta perinteisissä moottoriurheilulajeissa nopeus lähdöstä maaliin ratkaisee voittajan. Drifting tekee tässä selkeän eron muihin lajeihin, sekuntikellot jäävät nurkkaan kun tämän uuden extreme-lajin kilpailijat päästetään radalle. Kyse on tyylistä ja äärimmilleen viedystä autonkäsittelytaidosta. Driftingin perusajatus on suorittaa takavetoisella autolla ennalta määrätty asvaltoidun moottoriradan mutkayhdistelmä mahdollisimman suuressa luistokulmassa ilman, että luisto katkeaa kertaakaan suorituksen aikana. Tämän suorituksen arvostelee kilpailun tuomaristo, kriteereinään luistokulma, nopeus sekä määrätyn ajolinjan noudattaminen.
Lajin historiaa:
Ilmiönä drifting on lähtöisin Japanin vuoristoteiltä, jossa huimapäiset harrastajat ovat vuosien saatossa omaksuneet luistossa ajamisen tekniikan öisiin touge-ajoihinsa . Moottoriradoille, ja siten viralliseksi urheilumuodoksi drifting on muodostunut vasta hiljakkoin. Maailman arvostetuin driftingin ammattilaissarja D1GP ajoi ensimmäisen kautensa vuonna 2001 japanilaisilla moottoriradoilla. Lajin todellinen kansainvälistyminen alkoi vuonna 2003, jolloin D1-sarja esiintyi ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa. Vuoden 2007 kynnyksellä lajin ammattilaissarjoja löytyy Japanin ja USA:n lisäksi muun muassa Australiasta, Uudesta Seelannista, Malesiasta, Isosta Britanniasta sekä Irlannista. Uusi ” EM-Sarja ” on myös perustettu, joskin pääpaino sarjalla on vielä ratojen osalta Brittein saarilla. Nousevia kilpasarjoja alkaa tosin löytyä jo erittäin monista maista, Skandinavian osalta Norja on tällä hetkellä yleisesti tunnustettu kovatasoisimmaksi drift-maaksi .
Suomeen laji rantautui ensimmäistä kertaa kesällä 2004, jolloin X-treme Challenge –nimellä kulkeneissa ratapäivätapahtumissa ajettiin ensimmäisiä drifting-näytöksiä . 2005 ajettiin saman järjestäjän Drift Challenge –nimen alla jo kaksi arvosteltua kilpailuakin. Myös kilpaileva järjestäjä Radalle.com lanseerasi vuoden mittaan ratatapahtumiinsa ajovuoroja, joissa luistossa ajaminen ei enää ollut kiellettyä. Suosio on kasvanut jatkuvasti niin katsojien kuin osallistujienkin määriä tarkasteltaessa, ja kaudella 2006 laji saikin jo runsaasti huomiota osakseen, niin hyvässä kuin pahassakin.
Lajiliitto - Suomen Drifting Ry esiteltiin kansalle pääsiäisen 2006 American Car Show:n yhteydessä. Liitto järjestää viralliset kilpailunsa X-tremen ratapäivätapahtumien yhteydessä. Myös Radalle.com perusti oman kilpasarjansa. Tämä sarja sai taustalleen Autourheilun Kansallisen Keskusliiton AKK:n nimellisen tuen. Päällekkäiset päivämäärät saivat monet lajin ystävät takajaloilleen, ja myös eri medioissa arvosteltiin yleisesti kahden kilpailevan sarjan keskinäistä vaihtoehtoistamista . Toinen huolenaihe tietyissä piireissä on ymmärrettävästi turvallisuus, toistaiseksi esimerkiksi turvakaaret ja tulenkestävät ajovarusteet ovat olleet käytännössä täysin vapaaehtoisia välineitä. Tällä on pyritty lajin katuautopohjan ylläpitoon sekä lähtökustannusten minimoimiseen. Osallistujamääriltään sarjat olivat kohtalaisia, X-treme Drift Challengessa pisteille ajoi 37 ja Radalle.comissa 25 kuljettajaa. Kourallinen kuljettajia ajoi molempien järjestäjien tapahtumissa.
Kilpailumuodot:
Tyypillinen kilpailumuoto on seuraava. Ensin jokainen kuljettaja ajaa useamman yksilösuorituksen, joista parhaan arvostelu määrittää hänen sijoituksensa osallistujien joukossa. Tavallisesti täydellinen suoritus vastaa 100 pistettä. Yksilösuorituksissa tarkkaillaan pääasiallisesti luistokulmaa, nopeutta sekä ajolinjan tarkkuutta. Tuomarien arvostelemalle lajille tyypillisesti myös driftingissä suorituksen yleinen näyttävyys saattaa vaikuttaa hieman pisteytykseen. Täten esimerkiksi savun määrä koetaan positiiviseksi tekijäksi suorituksessa. Joissain sarjoissa kuljettajat voivat myös esittää taitojaan muun muassa heiluttamalla kädellään avoimesta ikkunasta yleisölle suorituksen aikana. Lähes kaikissa ammattisarjoissa tosin varsinaisen suorituksen ulkopuoliset tekijät on jätetty pois arvostelusta, jotta varsinainen autonkäsittely olisi oikeutetusti arvostelun määrittävä tekijä.
Niissä korkeatasoisemmissa sarjoissa, joissa sijoituksia ei suoraan jaeta yksilösuoritusten pisteytyksen perusteella, käytetään lopullisten pistesijojen määrittämiseksi paridrift- eli tsuiso-menettelyä . Tässä muodostetaan tavallisesti 16 kilpailijan pudotuskaavio, jossa kaksi kuljettajaa ajaa yhtäaikaisesti saman radan läpi. Paremmuus määritellään kahden suorituksen perusteella, jolloin molemmat kuljettajat pääsevät ajamaan vastustajansa edellä sekä perässä. Kuljettajat pyrkivät esittämään vastustajaansa parempaa luistokulmaa sekä nopeutta. Takana tuleva pyrkii aivan edellä ajavan lähituntumaan tai jopa ohitukseen, edellä ajava puolestaan karistamaan seuraajan kannoiltaan. Tämä vaatii hyvää paineensietokykyä ja virheitä tapahtuukin yleensä enemmän, kuin yksilösuorituksissa. Ensimmäisen ajon jälkeen tuomaristo määrää piste-edun paremmin suorittaneelle kuljettajalle. Mikäli kuljettajien välistä paremmuutta ei pystytä havaitsemaan, on pistetilanne 5-5. Mikäli toinen esimerkiksi pyörähtää tai ajaa ulos, on tilanne 10-0. Tämän jälkeen kuljettajat vaihtavat osia, ja suorittavat saman reitin uudelleen. Yhteispisteissä korkeammalla oleva pääsee kaaviossa jatkoon ja häviäjä putoaa kilpailusta. Mikäli pisteet jäävät tasan kuljettajien kesken, ajetaan samojen kuljettajien välillä uudet kaksi ajoa. Tätä ” sudden death ” -menettelyä jatketaan niin kauan, että paremmuus on saatu ratkaistua. Lopulta voittaja ratkeaa finaaliparissa, jossa viimeiset kaksi häviöttä suoriutunutta kuljettajaa kohtaavat.
Autot:
Suosituimpia drift-autoja maailmanlaajuisesti ovat Nissanin S-sarjan autot (200SX, Silvia) sekä Toyotan AE86-korimallit eri mallinimikkeineen. Tämä johtuu siitä, että kyseiset mallit ovat lajin syntyseuduilla Japanissa olleet harrastajien suosiossa. Niihin on sitä myöden tarjolla lähes rajaton valikoima drifting-aiheista osaa ja tuotetta. Käytännössä mistä tahansa etumoottorisesta takavetoautosta pystyy kuitenkin rakentamaan menestyksekkään drifting-laitteen . Varsinkin Yhdysvalloissa autotehtaiden ryhdyttyä tukemaan kuljettajia, on esimerkiksi Ford Mustangeja huippusarjoissa useita. Myös Mopar ja GM ovat valmistaneet tehdaskilpureita .
Autojen muutokset tähtäävät maksimaaliseen hallittavuuteen (säädettävät iskunvaimentimet, pyöränkulmat), suurempaan luistokulmaan ohjausmuutosten kautta sekä laajaan vääntöalueeseen moottorin virittämisen osalta. Suuri teho ei sinällään tuo autuutta tai avaa menestyksen portteja, vapaastihengittävillä 1600cc 4A-GE-moottoreilla varustetut Toyota Corollat ovat vakiokalustoa jopa D1-luokan kärkikamppailuissa. Toki suurimmassa osassa kilpa-autoja on yli 300 hevosvoiman tehot. Varsinkin korkeamman tason kilpailuissa autojen rengastus on hyvin oleellinen tekijä. Huonon pidon omaavilla renkailla ei saa riittävää nopeutta suoritukseen, kun kilpailijat käyttävät markkinoiden korkeimman luokan katukisarenkaita. Slicsit ja muut kilparenkaat on käytännössä joka sarjassa kielletty. Aloittelevalle harrastajalle toki soveltuvat harjoittelukäytössä lähes mitkä tahansa edulliset renkaat.
Ajotekniikoita:
Tapoja auton saamiseksi luistoon, luiston jatkamiseksi sekä peräkkäisten luistojen linkittämiseksi on runsaasti. Vastaheitot, painonsiirto, moottorin inertian hyödyntäminen vaihteiden avulla, käsijarrun käyttö jne. Jokainen suoritus yhdistää useita tekniikoita, ja jokaisella kuljettajalla on omat mieltymyksensä. Lukemalla tai videoita katsomalla lajia ei kuitenkaan voi oppia, vaan se vaatii runsaasti ajoaikaa radalla, turvallisissa harjoitteluolosuhteissa. Useat tapahtumanjärjestäjät pitävät pelkästään drifting-harjoitteluun pyhitettyjä tapahtumia esimerkiksi mikroautoradoilla, joissa nopeudet pysyvät alhaisina. Parhaassa tapauksessa opastamassa saattaa olla vuosia lajin parissa olleita harrastajia, joilta saa kullan arvoisia vinkkejä.
Lähde: vastaheitto.com |
